"En kerkee, ei jaksa, ei pysty."
Oon aina ihmetelly niitä ihmisiä, joiden elämään liikunta ei kuulu ollenkaan.
Tietysti jokaisella on syynsä, mutta onko mikään tarpeeksi hyvä syy liikunnasta kieltäytymiselle? (No okei, pyörätuolissa istuvalle lenkkeily on mahdotonta, mutta puhutaankin niistä, joilla tällaisia vaivoja ei ole).
Jos kelataan aikaa taaksepäin siihen, kun olin yläasteella. Voin kertoa lukeutuneeni tuohon liikuntaa harrastamattomien joukkoon. Vihasin liikuntaa. Ehkä huonot kokemukset koululiikunnasta aiheuttivat sen? Muistan aina olleeni se surkein ja huonokuntoisin, joka valittiin aina viimeisenä joukkueeseen. Tuntui, että olen vain muiden tiellä.
En harrastanut liikuntaa juuri ollenkaan koulumatkojen kävelyn ja koulun liikuntatuntien lisäksi. Myös ruokavalioni oli surkea: kaupan valmisruokia, roskaruokaa, karkkia, limpparia jne. Minulla ei myöskään ollut ateriarytmiä, vaan söin kun oli nälkä, eli koko ajan. "Syy" tällaisille syömistottumuksille oli se etten osannut tehdä ruokaa. Päivät kuluivat siis syöden ja kotona istuen. Se alkoi näkyä minussa...
Noin puolitoista vuotta sitten havahduin järkyttävään todellisuuteen. En muista millon viimeksi olin käynyt vaa'alla, mutta nyt seisoin siinä tuijottaen järkyttävää lukua puntarissa; 85kg.
Heti punnituksen jälkeen laskin painoindeksini ja se kertoi minun olevan lievästi lihava. Silloin päätin, että tälläinen peli ei vetele ja otin itseäni niskasta kiinni. Ruoka- ja liikuntatavat oli laitettava uusiksi. Sanoin hei hei löhöilylle, karkeille, roskaruualle, sipseille, limppareille ja muille herkuille ja tilalle tulivat kasvikset, vihannekset sekä urheilu.
Ensimmäiset kilot lähtivät minusta nopeasti. Hyvällä liikunta- ja ateriasuunnitelmalla karistin kiloja alta aikayksikön. Aloin myös huomata, että mitä enemmän liikuin, sitä paremmalta minusta tuntui. Enää ei väsyttänyt niin paljon ja olin muutenkin pirteämpi. Liikunnasta oli tulossa minulle tapa ja tottumus. Vain muutamassa kuukaudessa olin onnistunut pudottamaan painoani huimat 22kg.
Kun olin saanut painoni normaalin puolelle olin jo jäänyt koukkuun liikuntaan. Rakastin sitä ja rakastan vieläkin. Mikä olisikaan sen piristävämpää ja euforisempaa, kuin pitkä aamulenkki hiljaisuudessa, kun muut vielä nukkuvat tai kova punttitreeni, minkä jälkeen ei kykene edes portaita kävelemään ylös?
Nykyisin pääsyy urheiluun ei ole laihduttaminen. Tähtäimessä tänäpäivänä on ennemminkin pitää yllä terveyttä ja saada voimaa. Tulevaisuuden suunnitelmissani onkin osallistua fitness-kilpailuihin ja juosta maraton.
Urheilu ei ole vain harrastus, siitä on tullut minulle elämäntapa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Leave a comment, thanks ! ♡